Minä tein sen! Ja kunniakirjankin sain.

Kolme - neljä traktorin metsäkärryllistä  rankoja ja yksi mummo talossa. Moottorisaha oli, mutta melkein kuusikiloinen. Sillä ei kauaa töitä tee, jos nyt edes saa sen käyntiin. 

Joten. Heti, kun mansikka-aika oli ohi, niin elokuun alussa sahakaupoille. Kolme ja puolikiloinen, helposti käynnistettävä Stihl oli paras valintani ikinä kodinkoneistani.  Stihlistä tuli tärkein kodinkoneeni. Tykötarpeina turvavarusteet. Niitäkin olisi ollut ennestään, mutta miehelläni oli 44 numeron kengät ja minulla 36. Onneksi pieniäkin kokoja löytyy. 

Tässä vaiheessa, ekalla käynnistyksellä itselläkin on vielä epäuskoinen tunne: mitähän tästäkin tulee. 

Kuunteleppa videoklipiltä, miten moottorisaha laulaa. 

Ensimmäinen tunti rankakasan kimpussa. Katsoppas videolta, kuinka  Stihl puree.

Sahauksen taito piti opettaa tyttärellekin. Jatkuvutta pitää olla. Tuossa iässä sitä ollaan vielä notkeita. Ei onnistunut minulta. 

Ketjun teroittamiseen on kätevä ohjarin. Teroituskulma tulee tällä juuri oikeanlaiseksi.

Toisaalta, ihan mukavaa hommaa välillä, kun ei ollut kovin väsynyt. Väsyneenä tätä ei saisi tehdäkään, ettei tule vahinkoja. Hienoja elo- syyskuun poutapäiviä. Tosin elokuussa oli vielä hellejakso ja turvavarusteet päällä oli aika hikiset oltavat.

Vanha sininen klapikone sanoi heti alkuun naks eikä sen jälkeen pihahtanutkaan. Uusi punainen teki työtä käskettyä eikä yhtään pölkkyä jäänyt halkomatta. Klapikoneiden merkeistä ei ole hajuakaan, minusta tämä punainen oli tehokkampi kuin vanha sininen. Vuosikaudet olen sillä siniselläkin kyllä  pölkkyjä halkonut.

Klapeja tehdessä oli mahdollista katsella taivaallista näytelmää. Pihamme on kurkien ja joutsenten  muuttoreitillä. Välillä ihan tuntui, että kurkiaurat kiersivät mäkeämme esittäen ilmailunäytöksiään. Lumoutuneena sai katsella, miten sadat ja taas sadat kurjet keräsivät ilmaa siipiensä alle ja muodostivat useammasta pienemmästä aurasta valtavn suuren yhtenäisen auran ja suuntasivat etelään.

Lentokoneiden reitti Helsingin ja Oulunsalon välillä menee pihamme yli. Iltakoneen lentäessä Helsinkiä kohti, kun olet pilkkonut puita jo pitkän työpäivän verran muutamine ylitunteineen, alkoi tuntua, että muutenkin voisi aikaansa viettää. Teki mieli pakata kapsäkki ja ottaa "nopeat".

Keskiviikkona syyskuun 26. päivänä, 48. kihlajaispäivänämme puut olivat liiterissä. Paljon elämä muuttuu siitä, kun 19 -  vuotiaana umpirakastuneena kihlauduimme. Ensimmäisen kerran piti  nyt viettää kihlajaispäivää yksin. Tunne oli niin... vemodig, ruotsin kielessä minusta sille on niin kauniilta kuulostava sana - haikea, kaihoisa.

Ystäväni Ruusumuori on pitkin kesää seurannut tekemisiäni vähän kai kauhistuneena. Varsinkin tätä moottorisahaprojektia. Heti, kun viimeinen puukalikka oli liiterissä, lähetin hänelle siitä tiedotteen.

Seuraavana päivänä sain oikein aterioinnin merkeissä kunniakirjan suorituksestani. Ruusumuorin ihan ite tekemän - monipuolinen taitaja kun on.

Ruusumuorilla oli kuitenkin vähän liian ruusuinen kuva työskentelyolosuhteistani. En todellakaan pystynyt viemään puita liiteriin pinoon portaita pitkin, vaan puunippu sylissä piti kiivetä rappusia ylös, kun tein mahdollisimman korkeat pinot mahduttaessani kaikki sateen suojaan. Se, jos mikä tuntui aina seuraavana yönä kintereissä. Onneksi ibusalit on keksitty.

Olen ihan unohtanut, että minulla on puutarhakin. Ja sen unohduksen kyllä huomaa. Mutta kohta kaikki lakastuu ja leikataan pois. Sitten keväällä taas uusin kukoistuksin.

Näiden kimppuun  ja näistä sitten seuraavalla kerralla. Mukavaa viikonlopun aloitusta.