Kasvien keruu kuului 1960-luvulla keskikoululaisten kesään. Kahtena kesänä piti kerätä yhteensä 80 kasvia sekä siihen vielä lisäksi sammalet ja jäkälät. Minulla oli kasviprässi meidän puojissa. Ei tuo prässi mikään kovin kummoinen ollut. Kaksi leveää lautaa, joiden väliin sanomalehtien sisään oiottiin kasvit ja päälle tiilikivet painoksi. Päivittäin sanomalehtiä piti vaihtaa, jotta kosteus saatiin kasveista pois.
Kuivuneet kasvit liimattiin sitten paksuhkolle valkoiselle kasvipaperille. Jokainen kasvi varustettiin omalla esittelylapulla, johon kirjattiin kasvin nimi, tieteellinen nimi, kasvupaikka, keräyspäivämäärä ja kerääjän nimi. Otavan Värikasvio-kirja kuului jokaisen keskikoululaisen varusteisiin kasvien tunnistamisessa ja luokittelussa.
Kerätyistä kasveista pidettiin päiväkirjaa.
Kasvilehdet kerättiin paksukantiseen kasvistoon. Tuo aarre minulla on edelleenkin tallessa hyväkuntoisena.
Syksyn alussa oli suullinen tunnistustentti jokaisen omista kasveista. Lisäksi piti osata kasvien latinankieliset tieteelliset nimet.
Ihmeen hyvin nuo latinankieliset nimet oppi ja edelleenkin niitä paljon muistan. Kaipa kasvikiinnostukseni oli jo silloin syttynyt.
Esimerkiksi kielon tieteellinen nimi Convallaria majalis tuntuu jotenkin niin kauniilta. Eihän sitä voi olla muistamatta.
Wikipedia osaa neuvoa niin monessa asiassa:
Kielon lajinimi majalis tulee latinan toukokuuta tarkoittavasta sanasta Maius ja suvun nimi Convallaria latinan sanasta convallis ’laakso’. Suvun ja lajin nimen taustalla on Raamatun Vanhan testamentin Laulujen laulu, jossa tyttö vertaa itseään laaksojen liljaan, vaikka Raamatun kasvi onkin todennäköisesti ollut madonnanlilja (Lilium candidum) eikä kielo. Tämän kertomuksen pohjalta saksalaiset kasvitieteilijät alkoivat kuitenkin jo 1500-luvulla kutsua kieloa ”laaksojen liljaksi”, Lilium convallium, josta nimen käyttö levisi myös muualle Eurooppaan. Carl von Linné muokkasi nimityksestä kielon nykyisen tieteellisen nimen. Myös kielon ruotsinkielinen nimi liljekonvalj on väännös edellä mainitusta latinankielisestä nimestä.
Suomenkielisen nimensä kielo on saanut lehtiensä muodon mukaan: perinteisiä nimiä olivat lehmänkieli, häränkieli ja koirankieli, joiden pohjalta Elias Lönnrot vakiinnutti kasvin nimeksi kielon. Myöhemmin Kielo on vakiintunut Suomessa myös naisen etunimeksi. Kielo on lisäksi ollut yksi suosituimmista lehmän nimistä.
Pihassamme on aina kasvanut kieloa ja kulleroa (Trollius europaeus). Kasvatan tai oikeammin ne kasvavat luonnonvaraisena syreenipuskien juurilla ja maantieojassa. Varmaankin joskus 100 vuotta sitten joku talon emännistä on tunonut niitä jokirannasta puutarhaan.
Monina kesinä kullerot ehtivät nykyisin kukkia jo ennen juhannusta. Jotenkin se harmittaa, koska kulleroahan sanotaan myös juhannuskukaksi ja muistini mukaan se kukkki lapsuudessani aina sopivasti juhannuksena. Muistan vieläkin juhannuksentuoksun, kun kulleroja ja kieloja tuotiin sisälle maljakkoon sen jälkeen, kun pirtin lattia oli luututtu ja matot levitetty lattialle.
Kasvistoni on säilynyt ihmeen hyvässä kunnossa talon kylmällä vintillä. Olen käynyt sitä siellä joskus selailemassa. Tuon kasviston avulla saa hyvän kuvauksen 60-luvun pihapiirimme kasveista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
MUKAVA, KUN VIERAILIT SIVUILLANI.
TERVETULOA UUDELLEEN!
KOMMENTTISI TEKEE ILOISEKSI